Kaarlo Isomäki

Kaarlo Isomäki, aikaisemmin Kalle Rantanen (8. helmikuuta 1889 Luopioinen – 14. maaliskuuta 1958 Lahti) oli suomalainen kansakoulunopettaja ja lakimies. Isomäki joutui Suomen sisällissodan aikana Jämsässä suojeluskunnan vangitsemaksi ja pelastui pakenemalla Kokkolassa toukokuussa 1918 häntä ampumaan tulleilta Jalmari Saarelta ja Johannes Fromilta eli Rummin Jussilta.^[1]

Tausta

Luopioisissa palstatilallisen poikana syntynyt Isomäki valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista. Hänestä tuli kesällä 1915 Jämsänkosken tehtaan kansakoulun opettaja. Isomäki oli puoluekannaltaan nuorsuomalainen, ja hän toimi Helsingin Sanomien paikallisena kirjeenvaihtajana. Hän suhtautui myönteisesti työväestöön, kävi muutamia kertoja työväentalolla muun muassa lukemassa sanomalehtiä ja piti maaliskuussa 1917 työväentalolla puheen Venäjän maaliskuun vallankumoksen kunniaksi pidetyssä juhlassa. Tämän vuoksi Isomäen välit koulun johtokunnan kanssa muodostuivat huonoiksi. Hän oli jo aikonut muuttaa paikkakunnalta, mutta perui lähtöaikeensa koululaisten vanhempien pyynnöstä.^[2]

Sisällissodan tapahtumat

Suomen sisällissodan alettua Isomäki vietiin 12. helmikuuta 1918 Jämsän kansallistalolle, missä sotapoliisi Veikko Sippola kuulusteli häntä. Isomäen väitettiin kuuluneen työväenyhdistykseen ja punakaartiin ja suunnitellen Jämsänkosken työläisten ryöstöretkeä Jämsän keskustaajamaan Seppolaan. Sippola kuulusteli Isomäkeä myös punakaartin asekätköistä. Isomäki pääsi vapaaksi, mutta hänet vangittiin 15. helmikuuta ja kuljetettiin Saaren taloon. Kolme päivää myöhemmin Isomäki vietiin Jyväskylään. Hänen matkatavaransa ja vaatteensa jäivät Saaren taloon ja Rummin Jussi myi niitä myöhemmin.

Isomäkeä kuulusteltiin Jyväskylässä, mutta hänen mukanaan tullut Jämsän suojeluskunnan esikunnan lausunto todettiin niin raskauttavaksi, ettei häntä uskallettu vapauttaa. Lausunnon mukaan Isomäki olisi esittänyt anarkistisia mielipiteitä ja lisäksi harjoittanut marraskuun 1917 yleislakon aikana Jämsänkosken punakaartia. Isomäki kuljetettiin yhdessä muiden vankien kanssa junalla Seinäjoen kautta Kokkolaan. Vankeja säilytettiin Kokkolan ruotsalaisen yhteiskoulun alueella, ja he joutuivat kärsimään nälästä ja sairauksista. Isomäki ja toinen jämsäläisvanki August Laine onnistuivat kuitenkin olemaan kirjeiden välityksellä yhteydessä Jämsässä oleviin ystäviinsä ja kertomaan oloistaan.^[3]

Jämsän suojeluskunta lähetti maaliskuun alussa 1918 Veikko Sippolan päämajan tutkinto- ja poliisiasiain päällikön varatuomari Ossian Procopén puheille Seinäjoelle. Sippola tivasi Procopélta, miksi Jämsästä lähetetyjä vankeja ei ollut teloitettu, mutta Procopé sanoi päätösvallan asiassa kuuluvan hänelle. Jämsän suojeluskunta lähetti nyt asiasta kirjelmän 10. maaliskuuta ylipäällikkö Mannerheimille. Kirjelmän johdosta antamassaan selvityksessä Procopé kiisti jämsäläisten esittämät väitteet, että vangit aiottiin vapauttaa ja totesi, että Jämsästä oli lähetetty vangeista vain hyvin puutteellista todisteaineistoa eikä lainkaan kuulustelupöytäkirjoja.

Isomäkeä kuulusteltiin Kokkolassa 5. toukokuuta, mutta koska Jämsästä ei vieläkään ollut toimitettu mitään todistusaineistoa häntä vastaan Isomäki laskettiin samana päivänä ehdonalaiseen vapauteen sillä rajoituksella, ettei hän saanut poistua Kokkolasta. Isomäki asui sitten kaupungilla erään upseerin kanssa jakamassaan vuokra-asunnossa.^[4]

Isomäki yritetään murhata

Jalmari Saari ja Johannes From saapuivat Kokkolaan Jämsän suojeluskunnan lähettäminä 13. toukokuuta 1918 ja asettuivat Kokkolan kaupunginhotelliin. Saarella oli mukanaan Jämsän komendantin valtakirja, jonka mukaan hänellä oli valtuudet kuljettaa Isomäki ja toinen jämsäläisvanki August Laine Jämsään kuulusteltaviksi. Hän saikin vangit epäluuloiselta Kokkolan komendantilta, joka vaati kuitenkin, että Jämsästä on lähetettävä todistus siitä, että vangit ovat tulleet hengissä perille. Saari ei kuitenkaan ollut aikeissa lähteä viemään vankeja Jämsään. Hän oli aiemmin päivällä käynyt Kokkolan vankileirillä ja pyytänyt apua leirin vartiopäälliköltä Karl Källströmiltä uskotellen hänelle, että vangit oli jo tuomittu kuolemaan.

Vangit kuljetettiin aluksi kaupunginhotelliin, jonne From jäi heitä vartioimaan. Illalla Saari palasi hotelliin kahden kokkolalaisen kanssa, joista toinen oli Källström. Kokkolalaiset ja From lähtivät nyt viemään vankeja parin kilometrin päässä rautatien varressa sijaitsevaan Elisabethin metsään, jossa oli jo aiemmin teloitettu punavankeja. Armoa rukoillut Isomäki jäi jälkeen muista ja häntä lyötiin kiväärinperällä. Sekavassa tilanteessa Isomäki pääsi karkaamaan saattajiltaan. Hänen peräänsä ammuskeltiin, mutta yön hämärtyessä takaa-ajajat eivät enää löytäneet häntä.

Toista vankia, August Lainetta, oli sen sijaan ammuttu selkään, ja hän makasi radalla vielä elossa. From ampui hänen ohimoonsa armonlaukauksen ja vei sitten hänen taskukellonsa. Epäonnistuneen etsinnän jälkeen From palasi aamuyöllä Saaren luo hotelliin. Jalmari Saari lähetti heti Kokkolan poliiseja etsimään Isomäkeä jälkikoiran avulla, mutta nämäkään etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Saari ja From lähtivät pian Kokkolasta jatkaen matkaansa Närpiön vankileirille, mistä he hakivat kolme siellä ollutta jämsäläisvankia. Nämä vangit Saari ja From tappoivat Seinäjoella illalla 18. toukokuuta ja veivät vankien mukana olleen omaisuuden.^[5]

Paluu Jämsään ja vapautus syytteistä

Kaarlo Isomäki onnistui välttämään etsijät. Hän joutui elämään kesällä 1918 lähes kolmen kuukauden ajan taivasalla nukkuen havukasoissa ja maakuopassa. Hän eli ensimmäiset 29 päivää ilman ravintoa ja tuli sitten jotenkuten toimeen marjoilla, sienillä, mahlalla, jätteillä ym. Hän pääsi siirtymään lähelle kotiseutuaan ja joutui 10. elokuuta 1918 Petäjäveden suojeluskunnan haltuun. Isomäki vietiin hoitoon Helsinkiin Mehiläisen sairaalaan. Hän palasi Jämsään syksyllä 1918 asuen erään opettajatoverinsa luona. Jämsän nimismies teki hänestä ilmiannon, ja Isomäki joutui syytteeseen avunannosta valtiopetokseen valtiorikosoikeuden Lahden osastossa. Isomäen puolesta esiintyivät hänen opettajatoverinsa ja monet jämsäläiset. Jämsän suojeluskunta toimi ristiriitaisesti. Esikunta lähetti 25. syyskuuta todistuksen, jossa Isomäkeä syytettiin epäluotettavuudesta, riitaisuudesta ja punakaartin opettamisesta. Esikunta kiisti samalla, että se olisi lähettänyt Saaren ja Fromin toukokuussa Kokkolaan. Seuraavana päivänä esikunta kuitenkin perui syytöksen punakaartin harjoittamisesta. Oikeudenkäynti päättyi lokakuun 1918 lopussa Isomäen vapauttamiseen kaikesta vastuusta.^[6]

Oikeudenkäynti Jalmari Saarta vastaan

Isomäki vaati nyt Saaren ja Fromin asettamista syytteeseen Kokkolan tapahtumista. Oikeuskansleri edellytti syyskuussa 1919, että asiassa on ryhdyttävä toimeen, koska oikeuskanslerin mukaan joulukuussa 1918 annettu Svinhufvudin armahduslaki ei koskenut Saarta, vaan tämä oli syyllistynyt murhaan. Asiaa käsiteltiin ensin Kokkolan raastuvanoikeudessa ja maaliskuussa 1920 se siirrettiin Kajaanin sissipataljoonan sotaoikeuden käsiteltäväksi. Jutun käsittely viivästyi niin, että se päästiin aloittamaan vasta marraskuussa 1920 Tampereella. Fromia ei ollut tavoitettu, joten juttu raukesi hänen osaltaan. Saari väitti oikeudenkäynnin aikana, että vangit oli ollut tarkoitus viedä Kokkolasta iltajunalla ja että ampuminen tapahtui itsepuolustukseksi vankien yritettyä karata. Kantajat onnistuivat kiistämään kummankin väitteen. Kolmannen käsittelyn jälkeen oikeus päätti että Saari oli kyllä syylistynyt murhaan yllytykseen ja murhayritykseen, mutta Svinhufvudin armahduslaki koskisi myös häntä. Saari määrättiin kuitenkin maksamaan korvauksia Isomäelle ja August Laineen äidille.

Jutun käsittelyä jatkettiin Hämeenlinnassa ja 5. maaliskuuta 1921 sotaylioikeus tuomitsi Jalmari Saaren elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen yllytyksestä murhaan sekä 20 000 markan korvauksiin. Vangittavaksi määrätty Saari poistui Jämsästä, mutta hänet saatiin pidätettyä parin viikon päästä Helsingissä ja hänet toimitettiin Hämeenlinnan vankilaan. Korkein oikeus kumosi kuitenkin 5. toukokuuta 1921 Saaren tuomion ja määräsi hänet heti vapautettavaksi. Perusteena käytettiin Svinhufvudin armahduslakia.^[7]

Isomäen myöhemmät vaiheet

Isomäki lähti 1920-luvulla opiskelemaan oikeustiedettä Helsingin yliopistoon toimien valmistuttuaan asianajajana ja vuodesta 1934 Asutustilallisten ja vuokraajien keskusliiton sihteerinä. Hän työskenteli kouluhallituksessa ja toimi Lahdessa opettajana ja koulujen tarkastajana. Isomäki kuului myös 1940-luvulla Lahden kaupunginvaltuustoon. Sisällissodan koettelemukset olivat heikentäneet hänen terveyttään, ja hän kuoli Lahdessa 1958 69-vuotiaana.^[8]

Teokset

• Henkipattona : kärsittyä elämää vapaussotamme päiviltä. Edistysseurojen kustannus, Helsinki 1920, 2. painos 1920 (Isomäen oma kuvaus sisällissodan aikaisista koettelemuksistaan)

Lähteet